Kohti kevättä ja jotain pysyvää

Täällä sitä taas ollaan parin vuoden jahkailun jälkeen, huhtikuussa 2020. Maailma ja oma niin tuttu ja turvallinen arki on aivan sekaisin ja tuntui, että tarvitsen taas jotain pysyvää. Jotain pientä ja omaa, johon tallettaa hetkiä ja ajatuksia ihan vain nykyisyyden ja tulevaisuuden vuoksi. Tää blogi on elellyt omaa elämäänsä nyt muutaman vuoden ajan ja odottanut sitä hetkeä, kun koen olevani taas valmis palaamaan tänne. Ehkä se on nyt, ehkä ei - tulevaisuus näyttäkööt. Ei tavoitteita, ei päämääriä, vain tajunnan ja kuvien virtaa. Kevät on vihdoin oikeesti täällä. Ulkoillessa on välillä jopa kuuma ja aurinkolasit valuu nenällä hikipisaroiden avittamana. Vietän kotoilukevättä vanhempieni luona Lappeenrannassa. Vielä viikko tai kaksi sitten päivittäin taivaalta satoi lunta ja loskaa, mutta nyt ainakin ennusteet lupailevat lämpöä ja aurinkoa. Sammonlahden rannan metsäpolkujen varrella puissa on jo silmuja ja ystävän nenä vuosi solkenaan allergian vuoksi. Sorsat nauttivat kevätpäivästä uiskentelemalla hulevesikosteikoissa ja ihmisiä oli joka puolella imemässä itseensä raitista ilmaa. Oon ollut täällä nyt jo reilun kuukauden ja Helsinki-ikävä kasvaa kasvamistaan. En silti oikein osaa päättää pitäisikö mun jäädä vielä tänne ja olla perheen kanssa vai oisko jo aika palata yksiön rauhaan. Mitä pitempään täällä on nyt ollut, sitä vaikeemmalta tuntuu ajatus lähdöstä. Sisäinen introverttini kuitenkin kiljuu innosta kun ajatuksiin pulpahtaa yksinolo. Maailman tilanne huolettaa ja samalla myös vähän jo uuvuttaa. Tulevaisuuteen katsominen tuntuu haastavalta, kun mitään pysyviä kiintopisteitä ei oikein voi asettaa tilanteen muuuttuvaisen luonteen vuoksi. En oikein tiedä mihin tässä pitäisi tähdätä ja se on mulle todella iso haaste esimerkiksi opiskelumotivaation löytämisen kannalta. Oon silti luottavainen että paremmat ajat on edessä ja joskus se arkikin vielä normalisoituu. Sitä ennen yritän keskittyä niihin pieniin hyviin hetkiin.